”Hän paljastaa syvyydet pimeyden peitosta ja tuo valoon pilkkopimeän.” (Job.12:22) ”Sillä ei ole mitään salattua, mikä ei tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon.” (Luuk.8:17)
Pohtiessani kulkuani Jeesuksen kanssa, muistuu mieleeni muutamia hetkiä, jotka ovat murehduttaneet minua vilpittöminä hetkinä palveluksessa ja vain uskovien yhteydessä. Muistan kuinka kauan sitten, ollessani kaksikuinen, minut pyydettiin uskovien ystävieni keskeltä sivuun 15 metrin päähän. Olin parantunut tunnekuolemasta ihmisiä kohtaan ja olin alkanut uskoa, että ihmisellä voi olla todellisia ystäviä sittenkin. Ihmettelin uskovaisia ja sitä, että todella saattoi olla vielä kansa kaiken maailman menon keskellä, joka uskoo Jumalaan Jeesuksen nimessä. Minut pyydettiin sivuun, ja minulta kysyttiin aivan yllättäen uskovan ihmisen suulla: ”Miten sä Ville, kun olet tuollainen, kehtaat viettää aikaasi tuollaisten kanssa?” Uskova ihminen puhui uskovista ystävistäni. Menin sanattomaksi, enkä voinut uskoa tapahtuneen olevan totta. Myöhemmin eräs ystäväni kysyi minulta, olinko koskaan ajatellut, miksi Jumala salli minun kohdata tuollaista niin varhain. Tämä kysymys on jäänyt mieleeni, ja vieläkin kysyn Herralta sen osalta, että: Miksi?
Toisessa tapauksessa soittelin muuan nuorisopastorin puolesta muutamia puheluita uskoville nuorille, kunnes erään yhteisössään arvostetun nuoren äiti vastasi puhelimeen, ja kun olin esittänyt asiani, hän sihisi puhelimeen tarkoittaen nuorisopastoria: ”Ei olekaan hänestä kuulunut mitään… muuta kuin pahaa.” Otin luurin pois korvaltani ja saatoin sieluni silmin nähdä kuinka kobra luikerteli luurista ulos. Tämäkin tapaus tuli niin yllättäen, etten osannut sanoa mitään. Myöhemmin olen ajatellut, että minun olisi pitänyt puuttua siihen saman tien ja pistää vanha, arvokas rouva parannuksen teon paikalle.
Olen pohdiskellut, että jospa Herra tosiaan tahtookin minun jatkavan rakennussiivoojan töitä seurakunnan keskellä. Se on loppujen lopuksi aika helppoa. Palvelet vain Herraa antaumuksella. Annat kaikkesi Jeesukselle ja teet sitä ilolla ja riemulla. Vuodata elämääsi siihen kaikkinensa, äläkä murehduta Pyhää Henkeä väheksymällä itseäsi, vaan usko, että Jumala kutsui sinut sellaisena kuin olet, toteuttamaan tahtoaan, ja antaen kaiken, mitä kussakin tilanteessa tarvitset. Se valo, kirkkaus ja kuumuus, joka Jeesuksen seuraamisesta syntyy, pakottaa toukat ja torakat esille pimeistä koloistaan. Näin se vain tapahtuu. Ei sinun tarvitse tonkia niitä koloja hiki päässä, vaan laitat vaan valonheittimen osoittamaan niihin. Kerran eräs ystävä kysyi minulta, tulisiko hänen ryhtyä Islamin vastaiseen työhön. Pohdin hetken ja totesin, että ei kannata. Tee evankeliumin työtä, niin saat kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
perjantaina 5. helmikuuta 2010
Kipujen mies
”Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet.”(Jes.53:3)
Joku voi hakata sinua pesäpallomailalla reiteen niin, että se turpoaa neljänneksen ulkosyrjästään ja värjäytyy violetin, ruskean ja mustan eri sävyihin, mutta se ei tunnu juuri missään, koska silti kävelet. Sinua voidaan potkaista takaraivoon niin, että näkökenttäsi pimentyy hetkeksi, ja voit vain yrittää pitää kiinni siitä, minkä vielä sekuntia aikaisemmin näit omin silmin, mutta sillä ei ole väliä niin kauan kuin pystyt vain pitämään kiinni näkemästäsi. Ihmiset voivat seurata sivusta toimettomana, kun painit kadulla vihamielisen joukon keskellä, mutta se ei haittaa, koska tiedät etteivät he uskaltaneet auttaa sinua. Toiset voivat tulla ja pitää sinusta kiinni, kun yksi hakkaa sinua nyrkillä kasvoihin, mutta se ei haittaa, koska tiedät etteivät he olisi pystyneet siihen yksinään. Sinä voit seistä sateisella kadulla kahden jengin välissä ja yrittää estää heitä ryhtymästä joukkotappeluun, ja vaikka pelkäisit, sillä ei ole väliä, kun tiedät naisesi pettävän sinua. Mutta, kun pahan hetken koittaessa huomaat, että siinä viereisessä poterossa ei ollutkaan ketään, vaikka luulit siinä taistelutoverin olleen, niin silloin sydämesi murretaan.
Miltä Jeesuksesta mahtoi tuntua, kun Hänet petettiin ja hylättiin? Sen on täytynyt olla kauheaa. Mitä Hän tunsi huutaessaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”(Mark.15:34) Kaikki ne tunnit viimeisestä yhteisestä maljasta Golgatan ristille asti. Kaikki ne, joiden kanssa Hän oli kulkenut yhdessä: Juudas, joka riensi pettämään Hänet; joka oli jo aikaa sitten tehnyt sen päätöksen. Tuo mies, jolla oli merkittävä rooli kahdentoista joukossa. Entäpä Pietari, joka vannoi uskollisuuttaan… Mitä Jeesuksen katse kertoi Pietarille kukon laulaessa (Luuk.22:61)? Mikä siinä sai Pietarin poistumaan ja itkemään katkerasti? Oliko Jeesuksen katse vihainen vai kärsivän miehen katse? Miten Hän kykeni, roikkuessaan ristillä, kantamaan ihmisten pilkkahuudot ”Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa” (Mark.15:31)? Ja kuitenkin Hänen sanansa ristillä olivat "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". (Luuk.23:34)
Joku voi hakata sinua pesäpallomailalla reiteen niin, että se turpoaa neljänneksen ulkosyrjästään ja värjäytyy violetin, ruskean ja mustan eri sävyihin, mutta se ei tunnu juuri missään, koska silti kävelet. Sinua voidaan potkaista takaraivoon niin, että näkökenttäsi pimentyy hetkeksi, ja voit vain yrittää pitää kiinni siitä, minkä vielä sekuntia aikaisemmin näit omin silmin, mutta sillä ei ole väliä niin kauan kuin pystyt vain pitämään kiinni näkemästäsi. Ihmiset voivat seurata sivusta toimettomana, kun painit kadulla vihamielisen joukon keskellä, mutta se ei haittaa, koska tiedät etteivät he uskaltaneet auttaa sinua. Toiset voivat tulla ja pitää sinusta kiinni, kun yksi hakkaa sinua nyrkillä kasvoihin, mutta se ei haittaa, koska tiedät etteivät he olisi pystyneet siihen yksinään. Sinä voit seistä sateisella kadulla kahden jengin välissä ja yrittää estää heitä ryhtymästä joukkotappeluun, ja vaikka pelkäisit, sillä ei ole väliä, kun tiedät naisesi pettävän sinua. Mutta, kun pahan hetken koittaessa huomaat, että siinä viereisessä poterossa ei ollutkaan ketään, vaikka luulit siinä taistelutoverin olleen, niin silloin sydämesi murretaan.
Miltä Jeesuksesta mahtoi tuntua, kun Hänet petettiin ja hylättiin? Sen on täytynyt olla kauheaa. Mitä Hän tunsi huutaessaan ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”(Mark.15:34) Kaikki ne tunnit viimeisestä yhteisestä maljasta Golgatan ristille asti. Kaikki ne, joiden kanssa Hän oli kulkenut yhdessä: Juudas, joka riensi pettämään Hänet; joka oli jo aikaa sitten tehnyt sen päätöksen. Tuo mies, jolla oli merkittävä rooli kahdentoista joukossa. Entäpä Pietari, joka vannoi uskollisuuttaan… Mitä Jeesuksen katse kertoi Pietarille kukon laulaessa (Luuk.22:61)? Mikä siinä sai Pietarin poistumaan ja itkemään katkerasti? Oliko Jeesuksen katse vihainen vai kärsivän miehen katse? Miten Hän kykeni, roikkuessaan ristillä, kantamaan ihmisten pilkkahuudot ”Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa” (Mark.15:31)? Ja kuitenkin Hänen sanansa ristillä olivat "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". (Luuk.23:34)
torstaina 4. helmikuuta 2010
Vastuuta ja vastauksia
”Kun minulla siis oli tämä aikomus, en kaiketi ole menetellyt kevytmielisesti? Vai päätänkö lihan mukaan, minkä päätän, niin että puheeni on sekä "on, on", että "ei, ei"? Mutta Jumala sen takaa, että puheemme teille ei ole "on" ja "ei". Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet, ei tullut ollakseen "on" ja "ei", vaan hänessä tuli "on".” (2.Kor.1:17-19)
Kaikki tuntevat poliitikon vastaukset. Ne ovat ympäripyöreitä, ne puhuvat hiukan sieltä ja vähän täältä niin, että mahdollisimman moni antaisi suosionsa. Se on poliitikon selviytymisstrategia. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki, mihin poliitikko tähtää. Poliitikon halu on nimittäin saada valtaa ilman vastuuta. Poliitikot vastaavat ympäripyöreästi pestäkseen kätensä niin kuin Pilatus pesi juutalaisten edessä. Hän antoi Jeesuksen juutalaisten käsiin murhattavaksi sanoen ”Viaton olen minä tämän miehen vereen.” (Matt.27:24)
Tämä ei kuitenkaan ollut Jeesuksen tapa, eikä se ollut Paavalinkaan tapa, vaan Paavali mainitsee sen lihallisuudeksi, ja tottahan on, että ihminen haluaa säästellä lihaansa. Se on lihan luonne; säästellä itseään, olla vaivautumatta. Lihan säästäminen ei kuitenkaan onnistu silloin, kun annamme suorat vastaukset ja otamme kannan asioihin. Kannan ottaminen johtaa vastuuseen, josta ei voi enää tiukan paikan tullen vetäytyä poliittisesti ja kasvonsa säästäen.
Niin politiikassa kuin virkakoneistossakin vastuun kantajat monesti pyrkivät välttämään vastuuseen joutumista. Siksi virkakoneisto toimii melko kasvottomana kaikkine rattaineen. Virallisuuden nimissä voidaan toimia ottamatta henkilökohtaista vastuuta toisesta ihmisestä. Se ei kuitenkaan ole Jumalan luonne. Jumala antaa asioille suorat vastaukset, ja ne ovat kyllä tai ei, hyvä tai paha, oikein tai väärin. Jumalan tiet ovat suorat, mutta ihmiset liikkuvat harmaalla alueella ja väittävät sen suoraksi (Saarn.7:29). Loppujen lopuksi kyse on vain vastuun alta liukenemisesta.
Kaikki tuntevat poliitikon vastaukset. Ne ovat ympäripyöreitä, ne puhuvat hiukan sieltä ja vähän täältä niin, että mahdollisimman moni antaisi suosionsa. Se on poliitikon selviytymisstrategia. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki, mihin poliitikko tähtää. Poliitikon halu on nimittäin saada valtaa ilman vastuuta. Poliitikot vastaavat ympäripyöreästi pestäkseen kätensä niin kuin Pilatus pesi juutalaisten edessä. Hän antoi Jeesuksen juutalaisten käsiin murhattavaksi sanoen ”Viaton olen minä tämän miehen vereen.” (Matt.27:24)
Tämä ei kuitenkaan ollut Jeesuksen tapa, eikä se ollut Paavalinkaan tapa, vaan Paavali mainitsee sen lihallisuudeksi, ja tottahan on, että ihminen haluaa säästellä lihaansa. Se on lihan luonne; säästellä itseään, olla vaivautumatta. Lihan säästäminen ei kuitenkaan onnistu silloin, kun annamme suorat vastaukset ja otamme kannan asioihin. Kannan ottaminen johtaa vastuuseen, josta ei voi enää tiukan paikan tullen vetäytyä poliittisesti ja kasvonsa säästäen.
Niin politiikassa kuin virkakoneistossakin vastuun kantajat monesti pyrkivät välttämään vastuuseen joutumista. Siksi virkakoneisto toimii melko kasvottomana kaikkine rattaineen. Virallisuuden nimissä voidaan toimia ottamatta henkilökohtaista vastuuta toisesta ihmisestä. Se ei kuitenkaan ole Jumalan luonne. Jumala antaa asioille suorat vastaukset, ja ne ovat kyllä tai ei, hyvä tai paha, oikein tai väärin. Jumalan tiet ovat suorat, mutta ihmiset liikkuvat harmaalla alueella ja väittävät sen suoraksi (Saarn.7:29). Loppujen lopuksi kyse on vain vastuun alta liukenemisesta.
sunnuntaina 31. tammikuuta 2010
Etsitään paimenia
"Ihmislapsi, ennusta Israelin paimenia vastaan, ennusta ja sano heille-paimenille: Näin sanoo Herra, Herra: Voi Israelin paimenia, jotka ovat itseänsä kainneet! Eikö paimenten ole kaittava lampaita?"
(Hes.34:2)
Lähiaikoina olen pohdiskellut sitä huutoa, joka tuntuu nousevan apostolisen ja profeetallisen viran puuttumisen vuoksi. Kysytään, missä ovat tänä päivänä apostolit ja profeetat. Samoin on puhuttu siitä, että paimenia, evankelistoja ja opettajia kyllä riittää, mutta nyt minun on kysyttävä evankeliumin työn tekijänä, riittääkö meillä todella paimenia?
Kristuksen ruumiissa on nähtävissä monenlaista paimenuuden tapaista; on niitä, joita inhimillisen virkansa puolesta kutsutaan paimeniksi vaikka eivät todella ole sitä, ja on niitä, joilla ei ole inhimillistä virkaa, mutta jotka käyttäytyvät kuin paimenet kuitenkaan todella olematta sitä. Ensimmäiset ovat asioiden paimentajia hoitamatta lampaitaan, ja toiset taas pesevät kätensä lampaistaan tiukan paikan tullen. Olen painiskellut ajatuksella, että teenkö todella oikein kutsuessani ihmisiä Jeesuksen luo, kun todellista paimenuutta on niin vähän? Eikö olisi ennemmin oikein näitä maailman ihmisiä kohtaan, että sanoisin heille, että tekisivät uskonratkaisun vasta kuolinvuoteessaan, jotta säästyisivät seurakunnan tämän hetkiseltä tilalta?
Itse asiassa todellisia Jeesuksen nimittämiä paimenia on hyvin vähän. Olen kuitenkin saanut myös nähdä sellaista todellista paimenuutta, jota löytyy kätkettynä uskovien syvissä riveissä. Todellisen paimenuuden kohtaaminen on jotakin sanoin kuvaamatonta. Siinä näkyvä ja tuntuva paimenuuden huolehtiva ja hoitava ote on ylitsevuotava, ja jättää ihmiseen vastarakkautta synnyttävän jälkensä. Se ei ole kasvoton, eikä säästele itseään, vaan antaa itsensä ja elämänsä alttiiksi toisten hyväksi.
Yksikään Jumalan virka ei ole kyseisen viran kantajaa varten, vaan Jumalaa ja toisia ihmisiä varten. Jumala ensin ja toiset ihmiset ensin. Virkaan kuuluu aina vastuu. Vastuu toisista ihmisistä.
Missä ovat Taivaassa nimitetyt todelliset Jeesuksen Kristuksen paimenet? Miksi heitä on niin vähän? Ovatko lampaat raadelleet paimenensa? Nosta Herra mielesi mukaiset paimenet, me tarvitsemme heitä!
(Hes.34:2)
Lähiaikoina olen pohdiskellut sitä huutoa, joka tuntuu nousevan apostolisen ja profeetallisen viran puuttumisen vuoksi. Kysytään, missä ovat tänä päivänä apostolit ja profeetat. Samoin on puhuttu siitä, että paimenia, evankelistoja ja opettajia kyllä riittää, mutta nyt minun on kysyttävä evankeliumin työn tekijänä, riittääkö meillä todella paimenia?
Kristuksen ruumiissa on nähtävissä monenlaista paimenuuden tapaista; on niitä, joita inhimillisen virkansa puolesta kutsutaan paimeniksi vaikka eivät todella ole sitä, ja on niitä, joilla ei ole inhimillistä virkaa, mutta jotka käyttäytyvät kuin paimenet kuitenkaan todella olematta sitä. Ensimmäiset ovat asioiden paimentajia hoitamatta lampaitaan, ja toiset taas pesevät kätensä lampaistaan tiukan paikan tullen. Olen painiskellut ajatuksella, että teenkö todella oikein kutsuessani ihmisiä Jeesuksen luo, kun todellista paimenuutta on niin vähän? Eikö olisi ennemmin oikein näitä maailman ihmisiä kohtaan, että sanoisin heille, että tekisivät uskonratkaisun vasta kuolinvuoteessaan, jotta säästyisivät seurakunnan tämän hetkiseltä tilalta?
Itse asiassa todellisia Jeesuksen nimittämiä paimenia on hyvin vähän. Olen kuitenkin saanut myös nähdä sellaista todellista paimenuutta, jota löytyy kätkettynä uskovien syvissä riveissä. Todellisen paimenuuden kohtaaminen on jotakin sanoin kuvaamatonta. Siinä näkyvä ja tuntuva paimenuuden huolehtiva ja hoitava ote on ylitsevuotava, ja jättää ihmiseen vastarakkautta synnyttävän jälkensä. Se ei ole kasvoton, eikä säästele itseään, vaan antaa itsensä ja elämänsä alttiiksi toisten hyväksi.
Yksikään Jumalan virka ei ole kyseisen viran kantajaa varten, vaan Jumalaa ja toisia ihmisiä varten. Jumala ensin ja toiset ihmiset ensin. Virkaan kuuluu aina vastuu. Vastuu toisista ihmisistä.
Missä ovat Taivaassa nimitetyt todelliset Jeesuksen Kristuksen paimenet? Miksi heitä on niin vähän? Ovatko lampaat raadelleet paimenensa? Nosta Herra mielesi mukaiset paimenet, me tarvitsemme heitä!
torstaina 28. tammikuuta 2010
Kollektiivinen synti yhteisön rajoittimena
"Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Älkää antako auringon laskea vihanne yli, Älkääkä antako perkeleelle sijaa.” (Ef.4:26-27)
Uskovien yhteisön tulevaisuus Jumalan Valtakunnan ilmestymisen paikkana määritetään nykyisessä hetkessä. Perusongelma, joka aiheuttaa Pyhän Hengen voiman menettämisen, on kollektiivinen synti. Saatanan iskettyä uskovien keskenäisiin yhteyksiin, lihallinen ihminen jatkaa asiasta välittämättä ja sitä loppuun saakka käsittelemättä. Hengellinen ihminen pysähtyy ja sitoo sovituksella synnin siemenen, joka muuten jäisi hoitamattomana hiljalleen sijaa ottavaksi hapatteeksi myrkyttäen ympäristön osalliseksi kyseisen synnin vaikutuksista.
Monet yhteisöt ovat saattaneet kantaa vuosia keskenäistä anteeksiantamattomuutta tai muita syntejä, ja ovat siivonneet vähin äänin kyseiset avomurtumat kipsin alle jättäen ne sinne vuotamaan ja mätänemään. Sen päälle sitten poliittisen sovinnaisuuden ja kasvottoman virallisuuden nimissä otetaan yhdessä pyhää ehtoollista jne. Sitten saadaankin jonain päivänä katsoa yhteisöä, joka on jumiutunut paikalleen ja menettänyt ensirakkautensa.
Yhteisön kestävyys ja vaikutus ympäristöönsä ja maailmaan Jumalan Valtakunnan hyväksi mitataan sen yhtenäisyydellä, jonka mittarina on keskenäinen rakkaus (agape) (Joh.13:35). Yhtenäisyyden rikkojana toimii aina Saatana, veljien syyttäjä (Ilm.12:10), valehtelija ja murhaaja (Joh.8:44). Saatanalla ei kuitenkaan ole oikeutta pureutua seurakuntayhteyteen ilman laillista syytä: piilevää syntiä. Piilevä synti avaa ovet henkivalloille ja mahdollistaa niiden hyökkäyksen. Tällaisia uskovien keskenäiseen yhteyteen vaikuttavia syntejä ovat mm. vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat ja lahkot(Gal.5:19-20). Näistä synneistä ja niiden kantajista sanotaan, että ”ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”(Gal.5:21) Jos siis tämän tyyppiset synnit saavat hapattaa uskovien yhteisön, siitä ei voi tulla Jumalan Valtakunnan ilmestymisen paikkaa.
Jeesus Kristus voi kuitenkin pelastaa tällaisen yhteisön. Mutta se edellyttää kasvojen menettämistä, julkista henkilökohtaisen viallisuuden kantamista ja syntiseksi julistautumista, ei pelkästään yksinäisyydessä vaan ihmisten edessä, siten ettei Jeesuksesta tule synnin palvelijaa vaan ihmisestä itsestään (Jaak.5:16). Se on kivulias prosessi, joka kuitenkin avaa Taivaan tulvaportit. Jumalan Valtakunta ilmestyy pienellä paikalla, Golgatan ristillä.
Uskovien yhteisön tulevaisuus Jumalan Valtakunnan ilmestymisen paikkana määritetään nykyisessä hetkessä. Perusongelma, joka aiheuttaa Pyhän Hengen voiman menettämisen, on kollektiivinen synti. Saatanan iskettyä uskovien keskenäisiin yhteyksiin, lihallinen ihminen jatkaa asiasta välittämättä ja sitä loppuun saakka käsittelemättä. Hengellinen ihminen pysähtyy ja sitoo sovituksella synnin siemenen, joka muuten jäisi hoitamattomana hiljalleen sijaa ottavaksi hapatteeksi myrkyttäen ympäristön osalliseksi kyseisen synnin vaikutuksista.
Monet yhteisöt ovat saattaneet kantaa vuosia keskenäistä anteeksiantamattomuutta tai muita syntejä, ja ovat siivonneet vähin äänin kyseiset avomurtumat kipsin alle jättäen ne sinne vuotamaan ja mätänemään. Sen päälle sitten poliittisen sovinnaisuuden ja kasvottoman virallisuuden nimissä otetaan yhdessä pyhää ehtoollista jne. Sitten saadaankin jonain päivänä katsoa yhteisöä, joka on jumiutunut paikalleen ja menettänyt ensirakkautensa.
Yhteisön kestävyys ja vaikutus ympäristöönsä ja maailmaan Jumalan Valtakunnan hyväksi mitataan sen yhtenäisyydellä, jonka mittarina on keskenäinen rakkaus (agape) (Joh.13:35). Yhtenäisyyden rikkojana toimii aina Saatana, veljien syyttäjä (Ilm.12:10), valehtelija ja murhaaja (Joh.8:44). Saatanalla ei kuitenkaan ole oikeutta pureutua seurakuntayhteyteen ilman laillista syytä: piilevää syntiä. Piilevä synti avaa ovet henkivalloille ja mahdollistaa niiden hyökkäyksen. Tällaisia uskovien keskenäiseen yhteyteen vaikuttavia syntejä ovat mm. vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat ja lahkot(Gal.5:19-20). Näistä synneistä ja niiden kantajista sanotaan, että ”ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”(Gal.5:21) Jos siis tämän tyyppiset synnit saavat hapattaa uskovien yhteisön, siitä ei voi tulla Jumalan Valtakunnan ilmestymisen paikkaa.
Jeesus Kristus voi kuitenkin pelastaa tällaisen yhteisön. Mutta se edellyttää kasvojen menettämistä, julkista henkilökohtaisen viallisuuden kantamista ja syntiseksi julistautumista, ei pelkästään yksinäisyydessä vaan ihmisten edessä, siten ettei Jeesuksesta tule synnin palvelijaa vaan ihmisestä itsestään (Jaak.5:16). Se on kivulias prosessi, joka kuitenkin avaa Taivaan tulvaportit. Jumalan Valtakunta ilmestyy pienellä paikalla, Golgatan ristillä.
perjantaina 22. tammikuuta 2010
Miten saavuttaa yksi seurakunta?
Miten voimme saavuttaa yhden seurakunnan tai elää sitä todeksi, vaikka muut eivät vielä eläisi? Saavutammeko sen julistautumalla luterilaisiksi, helluntailaisiksi, vapislaisiksi, adventisteiksi, babtisteiksi, kodeissa kokoontuviksi, palavapensaslaisiksi, laestadiolaisiksi, sitoutumattomiksi vai onko kyse sittenkin jostain muusta?
Saavutammeko sen sättimällä sitä tai tätä karsinaa ja puoltamalla toista (minä itse parhaimpana puhujana)? Johtaako puheemme ja toimintamme karsina-aitojen vahvistumiseen vai heikentymiseen? Näilläkö se vapaus rajakiistoista saadaan? Vai onko sovituksen virka sittenkin soveliain? (2.Kor.5:18)
Sovituksen virassa on todellinen Kristuksen Henki:
"Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö." (Ef.2:14-18)
Pitäisikö keskittyä vain rakentamaan niiden ihmisten kanssa, jotka luonnostaan tuntee, ja olla tutustumatta kehenkään uuteen, varsinkaan toiseen karsinaan kuuluvaan? Vai pitäisikö nimenomaa rakastaa vihamiestään enemmän kuin sitä läheisintä? (Luuk.6:32,35)
Saavutammeko sen sättimällä sitä tai tätä karsinaa ja puoltamalla toista (minä itse parhaimpana puhujana)? Johtaako puheemme ja toimintamme karsina-aitojen vahvistumiseen vai heikentymiseen? Näilläkö se vapaus rajakiistoista saadaan? Vai onko sovituksen virka sittenkin soveliain? (2.Kor.5:18)
Sovituksen virassa on todellinen Kristuksen Henki:
"Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö." (Ef.2:14-18)
Pitäisikö keskittyä vain rakentamaan niiden ihmisten kanssa, jotka luonnostaan tuntee, ja olla tutustumatta kehenkään uuteen, varsinkaan toiseen karsinaan kuuluvaan? Vai pitäisikö nimenomaa rakastaa vihamiestään enemmän kuin sitä läheisintä? (Luuk.6:32,35)
torstaina 21. tammikuuta 2010
Omantunnon vakuutus
Minä, Ville Kuusela, tuomitsen kaikki sanani ja tekoni, jotka ovat minusta itsestäni, minun lihastani. Mutta niitä sanoja ja tekoja, jotka ovat Kristuksesta Ville Kuuselassa ja Ville Kuuselan kautta, niitä minä en tuomitse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
